Tarina pullotuspäivästä

Hiiva on viimeistellyt työnsä ja vesilukosta pulpahtavat kaasut lopettaneet virtauksensa. Käymisestä syntynyt vaahto on hiipunut lähes olemattomaksi. Keittiölampun valon kajastaessa refraktometrin ja olutpisaroiden lävitse heijastuu silmiin lukema, jota rahvas kutsuu nimellä Final Gravity. Vihdoin on koittanut pullotuspäivä.

Panimomestarit hyökkäävät vikkelästi erinäisten tehtävien pariin. Yksi laittaa kattilan liekkien ylle ja odottaa veden kiehahtamista ennen sokerin lisäämistä. Toinen on jo täydessä vauhdissa puunaamassa astiaa, johon sokeriliemi kaadetaan ennen oluen lappoamista.

Pullotkin kasaantuvat tapahtumapaikalle pikkuhiljaa valmistuen kunnon huuhteluun ja puhdistautumiseen. Tyytyväisenä tuumaillen, etteivät sentään uunin tulikuumien lieskojen nuoltavaksi joudu vaikka ei panimomestareiden puhdistusliemessä kylpeminenkään mukavimmasta päästä ole. Kohtaloon on kuitenkin tyytyminen, koska puhtaudesta ei tingitä.

On jokseenkin rauhoittavaa seurata oluen virtaamista läpinäkyvien putkien lävitse ja sen valumista astiaan, josta se hetken kuluttua kulkee samaa reittiä pulloihin. Oluen yhdistyessä sokeriliemeen tuoksut hivelevät hajuaistia yhdistäessään maltaiden ja humalien parhaat puolet. Tovin jälkeen on aika valuttaa tuo niin loistavan tuoksun omaava neste pulloihin ja jättää se suljettujen korkkien alle kypsymään viikoksi tai kahdeksi.

Viimeiseksi koitokseksi kutsuttu urakka oli kuitenkin vielä edessä. Käymisastian pohjalla lojuu paksun tahmainen hiivamömmö ja lattialla on pari pientä lätäkköä oluen ja puhdistusliemen seosta. Kahden panimomestarin rautaisella yhteistyöllä välineet hohkaavat puhtauttaan jo hetken päästä, kun käymisastia on huuhdeltu ja harjattu veden äärellä sekä lattian lätäköt pyyhitty.

Tähän päättyy Mörköpanimon pullotuspäivän tarina. Ja kyllä, on tullut lähiaikoina luettua kirjoja.